Muuttohistoriassani toistuu tyypillinen suomalainen kuvio: lapsuus maalla, lukion jälkeen kaupunkiin opiskelemaan, opintojen jälkeen kehyskuntaan lisääntymään. Me tosin lisäännyimme jo vähän etuajassa opintojen ohessa, mutta noin karkeasti ottaen olen noudattanut tuota hyväksi nähtyä kaavaa.
Rakastan Helsinkiä, monivuotista kotikaupunkiani. Jos minulla olisi ollut kanttia, olisin jäänyt sinne myös lisääntymään. Helsinki on lähes ainut paikka Suomessa, jossa koen olevani samaa paria ympäristön kanssa. Kuitenkin ennen pitkää löysin itseni jokelalaisesta omakotitalosta. Siis hetkinen. Kuka minun käski tänne muuttaa? Juntihkoon nukkumalähiöön, radan varteen, omakotitaloon? Kuka käski rakentaa talon? Miten tämä näin meni?
Tehdessään elämänsä isoja päätöksiä lapsiperheet ovat yllättävän epärationaalisia ja epäitsenäisiä toimijoita. Asumismuotoon ja -paikkaan vaikuttaa taloudellisten reunaehtojen sisällä huomattavasti kaikki ne opitut mallit, kuinka asiat “kuuluu tehdä". Tämä “kuuluu tehdä” rakentuu omista lapsuuskokemuksista, ajan asumistrendeistä ja ystäväpiirin vastaavista valinnoista. Kai näistä syistä johtuen pohjalaisen maalaistalon poika ei kyennyt jokelalaista omakotitaloa urbaanimpaan ratkaisuun, vaikka henkinen viitekehykseni edelleen sijoittuu pääkaupunkiin.
Näistä samoista, mutta kuitenkin eri syistä jonkun toisen on “kuulunut” ostaa se rivari Matinkylästä tai kunnostettava kansakoulu Haapajärveltä tai hakeutua kaupungin vuokra-asuntoon Arabianrantaan. Koska lapsuus, koska maailmankuva, koska kaverit jne.
Miksi näitä mietin? Koska pohdin, missä ja miten lapsiperheen on hyvä asua. Luultavasti lapseni olisivat kasvaneet yhtä hyviksi ihmisiksi Itä-Pasilassa kerrostalokolmiossa kuin nyt nukkumalähiössä, jossa meillä on puolet liikaa asuinneliöitä suhteessa todelliseen tarpeeseemme (niiden neliöiden välttämättömyydellä tosin perustelimme talon rakentamista jokunen vuosi sitten...). Jännä sinänsä, että muuttopäätöksiä perustellaan usein lasten tarpeilla, mutta oikeasti päätökset tehdään lasten vanhempien tarpeista tai “kuuluu tehdä" -pinttymistä käsin. Niin meilläkin.
Kadunko ratkaisujani? Kyllä ja en. Kyllä kadun, koska en ole vieläkään kunnon omakotiasuja, vaan suorastaan inhoan siihen liittyviä käytännön vastuita. Ei sovi teoreetikon vartalolle toimia sivutoimisena talonmiehenä, olisi tässä ruuhkaa ilmankin. Jos nyt pitäisi miettiä asia uudelleen, en missään tapauksessa ryhtyisi rakentamaan omakotitaloa. Korkeintaan rivitalo-osakkeeseen saattaisin vaimon taivuttelemana suostua.
Mutta toisaalta en kadu, sillä muutosta nukkumalähiöön on ollut yllättäen paljon iloa. Kävi nimittäin niin, että muutaman kuluneen vuoden aikana meille on muodostunut upea ystäväpiiri tähän kylään. Osa heistä ennalta tuttuja, osa uusia ystäviä. Samanikäiset lapset ovat ystävystyneet, mutta mikä oleellisinta, aikuisilla on oikein hyvää seuraa. Ruuhkavuosia eläville perheille mikään ei ole yhtä arvokasta kuin arjessa läsnä olevat ystävät, varsinkin kun lasten mummolat ovat ties missä kaukana.
Mitä siis suosittelen? Vastoin aiempia pinttymiäni en enää suosittele perheille joko cityä, lähiötä tai landea. Se on oikeastaan sivuseikka. Suosittelen sitä paikkaa, jossa voit pitää poikien saunaillan ex tempore lasten nukkumaanmenon jälkeen, ehdottaa tunnin päähän perhefutista koulun kentälle, pyytää tätiä hakemaan tytöt karatesta tai jäädä notkumaan naapurin kahvipöytään, kun palautat lainassa ollutta kirjaa.
Minulle ja vaimolleni kävi hyvä tuuri, kun tänne muuttaessamme saimme mitä emme hoksanneet tilata. Siksi olen tyytyväinen. Onneksi tuli rakennettua tämä talo, vaikka ei olisi pitänyt! Ja Helsinkikään ei tuosta näytä karkaavan, siellä pääsee käymään ja isona sinne voi vaikka muuttaa.
Jos sinä, perheellinen, haluat olla fiksumpi etkä luota samanlaiseen kaverituuriin, kannattaa neuvoani pohtia jo etukäteen: muuta sinne, missä todennäköisimmin asuu niitä ihmisiä, joiden kanssa on mukava elää ruuhkaista arkea. Tätä arvoa ei ole laskettu asuntojen myynti-ilmoituksiin, mutta elämänlaatuun se vaikuttaa huimasti!
Heikki Nenonen
(Kuvassa naapuruston isännät poikiensa kanssa Berliinissä futisreissulla. Kaikkea tällaista täällä keksitään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti